Bountyn kapina

Bounty lähti Englannista kohti Tahitia joulukuussa 1787 kapteeninaan William Bligh. Matkan tarkoitus oli hakea Tahitilta leipäpuun taimia ja istuttaa ne Karibialle tuottamaan ruokaa mustille orjille.^[1]

Bounty saapui Tahitille lokakuussa 1788 ja odotteli saarella taimien valmistumista yli viisi kuukautta. Laiva lähti lopulta taimien kanssa kohti Englantia 4. huhtikuuta 1789. Bligh oli kuitenkin riitaantunut miehistön ja etenkin perämies Fletcher Christianin kanssa. Yhdeksän miehen ryhmä suostutteli Christianin ottamaan laivan komennon, ja joukkio teki kapinan 28. huhtikuuta lähellä Tofuan saarta.^[1]

Kapina alkoi, kun neljä kapinoitsijaa tuli Christianin johdolla Bligh’n huoneeseen aikaisin aamulla. Bligh vedettiin ylös sängystä, hänen kätensä sidottiin selän taakse, ja kovaa ääntä pitänyt kapteeni talutettiin yöpaidassaan ylös portaita kannelle. Kahden tunnin kuluttua oli saatu laskettua veteen kuusimetrinen vene, johon Christian määräsi Bligh’n tukijoineen astumaan. Lisäksi moni miehistön jäsen ilmoitti vapaaehtoisesti haluavansa lähteä kapteeninsa mukaan tuhoon tuomitulta näyttävälle merimatkalle. Ne, jotka eivät mahtuneet veneeseen, pyysivät Bligh’ta muistamaan heitä hyvällä. Bligh lupasikin kohdella heitä oikeudenmukaisesti päästyään Englantiin.^[2]

Bligh ja veneeseen mahtuneet 18 muuta miestä saivat mukaansa suunnistusvälineet ja viiden päivän muonat. Vene pysähtyi aluksi Tofualla, missä alkuasukkaat surmasivat yhden miehistä. Sen jälkeen Bligh otti veneen kurssin länteen kohti Timoria, joka oli 5 800 kilometrin päässä. Miehet saapuivat saarelle 14. kesäkuuta ja jatkoivat sieltä Jakartalle. Sieltä heidät kuljetettiin Englantiin, minne he saapuivat maaliskuussa 1790.^[1]

Bligh’n mukaan kapinan syynä olivat Etelämeren hedonistiset nautinnot. Kapinajohtaja Christianin veljen, lakimies Edward Christianin mukaan Bountyn miehistö ei ollut tyytyväinen Bligh’n toimintaan kapteenina.^[1]

Kapinan jälkeen Christianin johtama Bounty palasi Tahitille. Sieltä laiva jatkoi Tubuaille, missä miehet kuitenkin riitaantuivat niin alkuasukkaiden kuin toistensakin kanssa, joten he palasivat Tahitille. Vuonna 1790 Christian ja kahdeksan muuta brittiä jätti Tahitin kahdenkymmenen mukaan lähteneen tai kaapatun tahitilaismiehen ja -naisen kanssa. He purjehtivat Pitcairnin saarelle, minne he jäivät asumaan.^[1][3] Laivansa he ajoivat karille saaren kiviseen rantaan ja hajottivat.^[4] Tahitille jääneet 16 brittiä jatkoivat saarella elämistä hyvissä väleissä saarelaisten kanssa, rakensivat itselleen talot, menivät naimisiin ja saivat lapsia.^[5]

Pitcairn oli hedelmällinen, ja kalaa ja lintuja oli runsaasti saatavilla, joten siirtokunta kukoisti. Kaksi brittiä kuoli ensimmäisten kahden vuoden aikana, ensimmäinen sairauteen ja toinen itsemurhaan. Viitisen vuotta myöhemmin tahitilaismiehet surmasivat Christianin ja viisi muuta brittiä. Tapettujen brittien vaimot kostivat miestensä surmat ja surmasivat kaikki tahitilaismiehet. Näiden tapahtumien jälkeen saarella asuivat enää viimeinen kapinallinen Alexander Smith (oikealta nimeltään John Adams), jonka kertomukseen tiedot saaren tapahtumista perustuvat, sekä tahitilaisnaiset ja pieniä lapsia. Lapset kasvoivat englanninkielisiksi.^[6] Saaren nykyiset asukkaat polveutuvat Bountyn kapinallisista.^[1][3]

Amerikkalainen hylkeenpyyntialus Topaz löysi Pitcairnin sattumalta vuonna 1808, vaikka saari oli kaukana karttaan merkitystä paikasta. Miehistö sai ystävällisen vastaanoton ja tapasi päällikkönä toimineen Smithin.^[7] Topazin kapteeni raportoi löydöstään Englannissa, mutta amiraliteetti ei osoittanut tapausta kohtaan enää kiinnostusta eikä ryhtynyt toimenpiteisiin.^[8]

Kun Britannian laivasto sai tiedon Bountyn kapinasta, Tahitille lähetettiin HMS Pandora.^[1] Kapteeni Edward Edwardsin johtama alus lähti Englannista marraskuussa 1790. Miehistöön kuului myös merikadetti Thomas Hayward, joka oli ollut Bountylla ja selvinnyt venematkasta Bligh’n mukana. Hayward tunsi Tahitin vedet ja tunnistaisi myös kaikki kapinoitsijat.^[9]

Pandora saavutti Tahitin 23. maaliskuuta 1791. Edwards kiersi saaren ja vangitsi kaikki sinne jääneet 14 Bountyn miehistön jäsentä, niin kapinoijat kuin ne neljäkin, jotka Bligh oli maininnut syyttömiksi. Kaksi Tahitille jäänyttä miestä oli jo kuollut – yksi heistä oli surmannut toisen ja joutunut itse tämän tahitilaisten ystävien koston uhriksi. Vangit teljettiin Pandoran ahtaaseen tyrmään. Edwards otti myös aluksensa hinaukseen saarella olleen kuunari Resolutionin.^[10]

Toukokuun 1791 alussa Edwards lähti etsimään Bountya, Fletcher Christiania ja muita Tahitilta vajaat kaksi vuotta aiemmin tuntemattomaan paikkaan lähteneitä kapinoitsijoita. Kolme kuukautta kestäneet etsinnät Tahitia ympäröivillä saarilla olivat tuloksettomia, ja Edwards jopa menetti kaksi veneellistä miehiä, joten Pandora kääntyi länteen paluumatkalle kohti Englantia.^[11] Se juuttui karille Australian edustan Isolla Valliriutalla ja upposi, mukanaan myös kaksi vankia. Miehistö purjehti neljällä pelastusveneellä Timorille ja jatkoi sieltä Bataviaan ja myöhemmin hollantilaisaluksella Etelä-Afrikkaan ja sieltä Englantiin brittiläisellä sotalaiva Gorgonilla. Laiva saapui Englannin rannikolle 19. kesäkuuta 1792. Saarelta noudetuista 14 miehestä neljä oli kuollut pitkällä matkalla Englantiin.^[12]

Kapinallisten oikeudenkäynti alkoi Portsmouthissa syyskuussa 1792.^[13] Neljä syytettyä vapautettiin. Kuusi miestä julistettiin syyllisiksi ja tuomittiin hirttopuuhun: Peter Heywood, James Morrison, Thomas Ellison, Thomas Burkett, John Millward ja William Muspratt. Tuomiostuin suositteli kuitenkin ”erinäiset olosuhteet huomioiden” kuninkaallista armahdusta Heywoodille ja Morrisonille.^[14] Hirttopuuhun joutuivat lopulta vain Millward, Burkett ja Ellison. Heidät hirtettiin Portsmouthin satamassa 29. lokakuuta 1792.^[15]

Bountyn kapina tunnetaan hyvin, sillä siitä jäi suuri määrä tarkkoja kirjallisia dokumentteja, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja muistelmia.^[3] Kapinasta on tehty elokuvat Kapina laivalla (1935), Kapina laivalla (1962) ja Bounty – kapina laivalla (1984) sekä tositelevisio-ohjelma Kapina (2017), jossa ryhmä purjehtii Bountyn kopiolla matkan uudelleen.

• Alexander, Caroline: The Bounty: The True Story of the Mutiny on the Bounty. Penguin Books, 2004. ISBN 0-670-03133-X (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bountyn kapina Wikimedia Commonsissa