Anthony Blunt

Bluntin isä oli pastori, joka työskenteli muun muassa Britannian Pariisin-suurlähetystössä. Blunt opiskeli vuodesta 1926 Cambridgen yliopiston Trinity Collegessa, jossa hän tutustui useisiin vasemmistoälyköihin kuten John Cornfordiin ja James Klugmanniin, ja hän omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen. Blunt valittiin vuonna 1932 Trinity Collegen jäseneksi (fellow) erikoisalanaan renessanssin ja 1600-luvun taide Ranskassa ja Italiassa. Hän kirjoitti vuodesta 1933 taidekritiikkejä The Spectatoriin. Blunt värvättiin Neuvostoliiton vakoojaksi Euroopan-kiertomatkansa aikana vuonna 1934, sillä hänen opiskelutoverinsa ja ystävänsä Guy Burgess oli suositellut häntä kontaktihenkilölleen Arnold Deutschille.^[3]

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa vuosina 1939–1940 Blunt palveli Britannian armeijan viestijoukoissa Ranskassa. Vuonna 1940 hänet värvättiin tiedustelupalvelu MI5:n agentiksi. Hän johti MI5:ssä muun muassa ulkomaisten lähetystöjen viestintään kohdistunutta tiedustelua ja oli viraston apulaisjohtajan Guy Liddellin henkilökohtaisena avustajana. Vuonna 1944 Blunt oli MI5:n yhdysupseerina liittoutuneiden Euroopan-päämajassa ja osallistui Normandian maihinnousuun liittyneisiin harhautusoperaatioihin.^[3] MI5-vuosinaan Blunt myös vuoti salaisia tietoja Neuvostoliitolle ja varoitti useasti muita vakoojia heitä uhkaavista vastavakoiluoperaatioista.^[1]

Bluntia pidettiin Britanniassa 1600-luvun taiteen ja erityisesti ranskalaisen taidemaalarin Nicolas Poussinin tuotannon johtavana asiantuntijana. Hän jätti tiedustelu-uran vuonna 1945, kun hänet nimitettiin kuninkaallisten taidekokoelmien valvojaksi (Surveyor of the King’s Pictures). Lisäksi hänestä tuli vuonna 1947 taidehistorian tutkimusta opettavan Courtauld-instituutin johtaja.^[1] Blunt ilmeisesti lopetti aktiivisen vakoilun Neuvostoliitolle lähdettyään MI5:stä vuonna 1945, eikä ole selvää mitä MGB:ssä ajateltiin hänen uranvaihdoksestaan. Hän väitti myöhemmin alkaneensa näihin aikoihin menettää uskoaan Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmään. Blunt kuitenkin auttoi järjestämään Burgessin ja Donald Macleanin paon Neuvostoliittoon, kun näitä uhkasi paljastuminen vuonna 1951, ja hän kävi MGB:n pyynnöstä hävittämässä Burgessin asuntoon jääneet raskauttavat asiakirjat.^[1][3] Blunt lyötiin ritariksi vuonna 1956, mistä alkaen hän käytti nimeä Sir Anthony Blunt.^[1]

Neuvostoloikkari Anatoli Golitsyn paljasti vuonna 1962 MI5:lle, että Cambridgen vakoojarenkaaseen kuului yhteensä viisi henkilöä, joista Kim Philbyn jälkeen kaksi oli vielä paljastamatta.^[4] Vuonna 1963 yhdysvaltalainen taideasiantuntija Michael Straight tunnusti FBI:lle, että hänen silloinen opettajansa Blunt oli värvännyt hänet vakoojaksi 1930-luvulla. MI5:n tutkija Arthur S. Martin tarjosi huhtikuussa 1964 Bluntille salaista sopimusta, jonka mukaan syytteitä ei nostettaisi ja juttu salattaisiin julkisuudelta, jos Blunt tunnustaisi vakoilun. Blunt tunnusti, sillä häntä ei houkuttanut pako Neuvostoliittoon. Viimeinen Cambridgen viisikosta, John Cairncross, tunnusti pian Bluntin jälkeen ja sai saman kohtelun. Bluntia kuulusteltiin toistuvasti seuraavan kahdeksan vuoden aikana ja hän ilmiantoi muita, vähäisempiä vakoojia.^[3][4] Blunt jäi eläkkeelle kuninkaallisten taidekokoelmien valvojan virasta vuonna 1972 ja jatkoi sen jälkeen niiden neuvonantajana vuoteen 1978.^[3] Toimittaja Andrew Boylen vuonna 1979 julkaisema kirja The Climate of Treason paljasti Bluntin kuuluneen ”Cambridgen viisikkoon”, mistä syntyneen julkisen kohun seurauksena Margaret Thatcherin hallitus järjesti hänen ritarinarvonsa peruutetuksi.^[1][3][4]

Bluntin merkittävimmät julkaisut ovat Art and Architecture in France 1500–1700 (1953), Nicolas Poussin (1966–1967), Sicilian Baroque (1968), Picasso's Guernica (1969) ja Neapolitan Baroque and Rococo Architecture (1975).^[1][3] Bluntin muistelmat julkaistiin postuumisti vuonna 2009.^[1]