Akseli Anttila

Akseli Anttila syntyi Ruovedellä entisen kruununtorpparin yhdeksänlapsieen perheeseen. Hän kävi neljä luokkaa kansakoulua ja sen jälkeen vielä Vilppulan maamieskoulun, josta Anttila valmistui 1916. Anttila teki erilaisia hanttihommia, kunnes pääsi vuonna 1917 Valtionrautateiden palvelukseen ylimääräiseksi asemamieheksi. Saman vuoden syyskuussa hän liittyi Vilppulan punakaartiin. Tammikuussa 1918 syttyneeseen sisällissotaan Anttila osallistui lähettinä Vilppulan rintamalla. Varsinaisissa taisteluissa hän ei kuitenkaan ollut mukana, vaikka joutuikin itse tulituksen kohteeksi ainakin Mäntässä ja Kuorevedellä. Tampereen taistelun jälkeen Anttila antautui valkoisille huhtikuun alussa Pispalassa, mutta onnistui välttämään teloituksen. Vilppulan suojeluskunta vaati hänelle kuolemantuomiota, mutta valtiorikosoikeus päätyi vain 10 vuoden kuritushuonerangaistukseen, kun Anttila osoitti heidän mielestään riittävää katumusta.^[1] Myös Vilppulan seurakunta antoi hänestä myönteisen lausunnon.^[2] Anttila kuitenkin karkasi Kalevankankaan vankileiriltä jo elokuussa 1918 ja onnistui pääsemään Pietarsaareen, josta hän siirtyi veneellä Ruotsin puolelle Uumajaan.^[1]

Ruotsissa Anttila työskenteli metsä- ja sahatöissä, kunnes matkusti vuonna 1919 Pietariin. Hän liittyi kaupungissa toimineeseen Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, joka komensi Anttilan Pietarin kansainvälisen punaupseerikoulun nelivuotiselle suomalaiselle kurssille. Loka–marraskuussa 1919 hän osallistui muiden kurssilaisten joukossa Venäjän sisällissodan taisteluihin Pulkkalassa. Lisäksi hän oli mukana kukistamassa Kronstadtin kapinaa maaliskuussa 1921. Seuraavana talvena Anttila osallistui ns. Kiimasjärven retkelle Toivo Antikaisen johtaman kurssilaispataljoonan tiedustelujoukkueen johtajana. Tammikuun lopulla hän haavoittui lievästi suomalaisia heimosotureita vastaan käydyssä Pääkönniemen taistelussa.^[1]

Valmistumisensa jälkeen Anttila jäi kansainvälisen punaupseerikoulun opetusupseeriksi ja onnistui vuonna 1930 pääsemään Moskovassa toimineeseen Frunzen sotilasakatemiaan. Kolmivuotisen kurssin päätyttyä hän palveli 1933–1935 Karjalan erillisen prikaatin esikunnassa ja 1935–1936 Moskovan sotilaspiirissä. Vuodet 1936–1938 Anttila oli Espanjassa tasavaltaisarmeijan sotilasneuvonantajana. Hän palveli everstin arvoisena panssarikenraali Dimitri Pavlovin esikunnassa Madridin rintamalla ja osallistui myös itse taisteluihin. Käsivarteensa haavoittunut Anttila ylennettiin prikaatinkenraalia vastanneeseen prikaatinkomentajan arvoon ja hän sai ansioistaan myös Leninin kunniamerkin.^[1]

Anttila jatkoi palvelustaan Moskovassa ja juuri ennen talvisodan syttymistä hänet ylennettiin divisioonankomentajaksi, mikä vastasi kenraalimajurin arvoa. Lokakuussa 1939 Anttila osallistui Suomen kansanarmeijan kokoamiseen ja myöhemmin talvisodan aikana hän toimi sen komentajana. Lisäksi Anttila nimitettiin ns. Terijoen hallituksen puolustusministeriksi. Talvisodan jälkeen hän perusti kansanarmeijan pohjalta Karjalan kannakselle sijoitetun 71. divisioonan. Kesäkuussa 1940 puna-armeija otti jälleen käyttöön kenraalinarvot ja Anttila ylennettiin ensimmäisten joukossa kenraalimajuriksi. Vuosina 1941–1942 hän toimi armeijankomentajan apulaisena länsirintamalla ja oli myöhemmin komennettuna Suomen vastaiselle Karjalan rintamalle vuoteen 1944 saakka. Syyskuussa 1944 Anttila palasi länsirintamalle, jossa hän osallistui marsalkka Georgi Žukovin armeijaryhmän rintamakomentajana Berliinin taisteluun huhti–toukokuussa 1945. Natsi-Saksan antautumisen jälkeen hän erosi vakinaisesta palveluksesta lokakuussa 1945. Viralliseksi syyksi Anttila ilmoitti terveydelliset syyt, mutta eron taustalla oli myös kyllästyminen puna-armeijan kenraalikunnan sisäiseen valtataisteluun.^[1]

Anttila vietti loppuelämänsä Neuvostoliitossa ja kuoli Moskovassa vuonna 1953, vain viikko Stalinin kuoleman jälkeen.^[1] Hänet on haudattu Pjatnitsan hautausmaalle, Moskovaan ^[3]

• Anttila, Hannu & Kaarnakari, Ville: Akseli Anttila: ”Torpparin pojasta punakenraaliksi”. Helsinki: Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-33007-0-5