Öljymaalaus

Öljyvärejä alettiin käyttää 1400-luvulla. Sitä ennen oli käytetty temperavärejä, joita tehtiin vedessä liotetuista väripigmenteistä, joihin sekoitettiin munankeltuaista tai kaseiinia. Hollantilaisen Jan van Eyckin sanotaan usein olleen ensimmäinen, joka käytti öljyä pigmenttien sideaineena. On kuitenkin todennäköistä, että jotkut häntä edeltäneet taiteilijatkin tekivät öljyväreillä kokeiluja.^[1] Saksalainen munkki Theophilus kuvaili jo noin vuonna 1100 puupinnalle öljyväreillä tehtyä maalausta ja samalla valitteli öljymaalin pitkää kuivumisaikaa. Öljyväreillä saatiin aikaan aiempaa tasaisempia ja kiiltävämpiä pintoja. Niiden joustavuus temperaväreihin verrattuna mahdollisti myös sen, että työ voitiin tehdä ateljeessa, kangas voitiin kääriä kokoon ja levittää toisaalla uudelleen. Öljyvärien pitempi kuivumisaika mahdollisti myös taiteilijalle aiempaa suuremman vapauden muokata työtään tekovaiheessa.^[2]

Aluksi öljyvärejä käytettiin temperavärin kanssa sekatekniikkana, ja myös öljyllä maalattiin puulle. Antonello da Messinan sanotaan tuoneen öljyvärin Italiaan. Läpi renessanssiajan öljyvärejä käytettiin ohuina kerroksina, joiden läpi pohjustus tai pohjamaalaus kuulsi. Giovanni Bellini kokeili ensimmäisten joukossa peittävämpää öljymaalausta.^[3] Täyteläisempiä ja sileämpiä öljyväripintoja saatiin aikaan laseeraamalla. Myöhemmin siveltimenjäljestä tehtiin paksumpi, ja siitä tuli maalauksen keskeinen tekijä; tällaisesta tyylistä tunnettu esimerkki on Rembrandt ja myöhemmin impressionistit.^[1]

Valokuvaus syrjäytti realistisuuteen pyrkivän öljymaalauksen ja maalaustyyli muuttui vähemmän realistiseksi (esim. impressionismi).^[4]

Öljyvärit ovat maaleja, joita tehdään hiertämällä pigmenttijauhetta kuivuvaan öljyyn, joka toimii sideaineena. Hiertämisen jälkeen pigmentin jokainen värihiukkanen on öljyn ympäröimä, jolloin maalisekoite on samalla sekä riittävän taipuisaa että riittävän tahmeaa maalaamiseen.^[5] Sideaineiden lisäksi maalatessa voidaan käyttää maalausnesteitä ja ohenteita, kuten pellavaöljyä, dammarhartsivernissaa ja ranskalaista tärpättiä.^[6]

Väriä voi levittää siveltimillä, maalausveitsillä tai sormilla.^[7] Öljyvärit ovat paksuja ja kermaisia, ja niillä tehdyt siveltimenjäljet erottuvat selvästi. 1500-luvulta alkaen öljyvärimaalarit kuten Tizian ja Rembrandt alkoivatkin hyödyntää öljyvärien fyysistä olemusta. 1800-luvun impressionistit ja erityisesti Cézanne sekä van Gogh tunnetaan vahvasta siveltimenkäytöstään. Siveltimen jälkeen voi vaikuttaa siveltimen valinnalla, ja käytössä onkin eri muotoisia ja kokoisia siveltimiä.^[8]

Värien järjestys- ja sekoitusalustana käytetään yleensä puisia paletteja, joissa on reikä peukaloa varten.^[9]

Maalausten pohjana voidaan käyttää puiseen kehykseen pingotettua puuvilla- tai pellavakangasta. Myös kovaa maalauspohjaa, kovalevyä, kovaa pahvia tai paksua paperia voi käyttää pohjana. Ennen maalaamista kankaalle tai kovalevylle levitetään pohjustetta, joka estää öljyvärin imeytymisen maalauspohjaan.^[9]

Öljyvärit mahdollistavat useita erilaisia maalaustekniikoita. Öljyvärejä voi levittää ohuesti tai paksusti. Väriä voi liikutella maalauksen pinnalla, ja sen voi raaputtaa pois.^[7] Raaputusta voi käyttää myös itsellisenä menetelmänään, sillä raaputettuun pintaan jää alkuperäisen kuvan himmeä varjokuva. Menetelmällä saadaan aikaan hienostuneita värisävyjä tai sumuisia maisemia.^[10] Märän öljymaalin raaputtamista kutsutaan sgraffitoksi. Menetelmän avulla voidaan luoda pintavaikutelmia tai alla olevan kuivan värin paljastamiseksi. Rembrandt käytti sgraffitoa viiksien ja vaatteiden kuvioiden luomiseen.^[11]

Laseeraus on perinteinen öljymaalausmenetelmä, jossa väriä levitetään useina läpikuultavina kerroksina, jolloin saadaan aikaan tasainen väripinta.^[12] Kuivasivellinmenetelmässä öljyväriä vedetään kevyesti kankaan karkeaa pintaa vasten tai kuivan maalikerroksen päälle. Tällöin väri tarttuu vain pinnan kohoumiin ja jättää pohjaväriä hieman näkyviin. Menetelmää käytetään usein veden heijastusten, kaukaisten puiden tai ruohon, tai hiusten ja vaatteiden kuvaamiseen.^[13] Sumrauksessa paksua ja kuivaa väriä hierotaan toisen värin päälle. Tekniikkaa käytetään esimerkiksi taivaan tai runsasväristen kankaiden kuvaamisessa.^[13]

Tavallista paksumpaa värikerrosta maalauksessa kutsutaan impastoksi. Siinä väriä voidaan levittää maalaukselle suoraan putkilosta ja muotoilla siveltimellä, veitsellä tai sormella. Impaston kuivuminen voi kestää useita päiviä. Impastoa käytetään usein tiettyjen kohtien korostamiseen, jolloin ne ikään kuin työntyvät maalauksesta esiin.^[14]

Öljyvärimaalaamisen menetelmien suosio on vaihdellut aikojen kuluessa. Ennen 1800-lukua öljymaalaukset tehtiin aina kerroksittain. Pohja oli keskisävyinen, ja sille tehtiin yksivärinen pohjamaalaus, jolla luotiin pohja maalauksen sommitelmalle, muodoille ja värisävyille. Värit lisättiin vasta viimeiseksi. Maalaukset tehtiin työhuoneissa, ja ulkona maalattiin vain pieniä tutkielmia. Impressionistit ryhtyivät kuitenkin maalaamaan ulkona suoraan aiheesta ja maalasivat työn valmiiksi kertaistumalla ja ilman kerroksia, alla prima. Kertamaalauksessa maalataan märkää märälle -menetelmällä, jolloin siveltimenvedot sulautuvat toisiinsa ja tuottavat pehmeän vaikutelman. Impressionistit hylkäsivät myös keskisävyiseksi maalatun pohjan ja alkoivat maalata valkoiselle kankaalle. Impressionistien kertamaalausmenetelmästä tuli nopeasti yleinen tapa, joskin pohjamaalauksen päälle maalaaminenkin on yhä käytössä.^[15]

• Harrison, Hazel: Suuri maalaus- ja piirustuskirja. Gummerus, 1997 (alkuteos 1994). ISBN 951-20-5135-4
• Smith, Ray: Taiteilijan käsikirja. Otava, 1997 (alkuteos 1987). Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste