Petsamon vakoilujuttu

Petsamossa paikalliset asukkaat, Kalastajasaarennon suomalaiset kalastajat ja varsinaisen Petsamon alueen kolttasaamelaiset poromiehet liikkuivat Suomen ja Neuvostoliiton rajan yli suhteellisen vapaasti aina 1930-luvun puoliväliin saakka. Monilla petsamolaisilla oli myös sukulaisia rajan takana, joten yhteydenpito rajan yli oli luonnollista. Poliittisen tilanteen kiristyessä ja Petsamon alueen strategisen merkityksen kasvaessa 1930-luvulla Kolosjoen nikkelikaivoksen rakennustyömaan perustamisen jälkeen myös rajavalvontaa alueella kiristettiin. Myös Etsivä keskuspoliisi alkoi toimia alueella hyvin aktiivisesti, se palkkasi tiedonantajia ja levitti valvontansa alueen ihmisten jokapäiväisiin rutiineihin. Rajanylityksiä ryhdyttiin tulkitsemaan vakoiluun liittyviksi oli siihen aihetta tai ei.^[2]

Vakoilujutun keskeisiä hahmoja on Petsamon rajakomppanian päällikkö jääkärikapteeni Jalmari Pajakka. Pajakka oli nimellä Jalmari Id ollut Sallan rajakomppanian päällikkönä 1920-luvun alussa, ja häntä oli tällöin epäilty SKP:n salaisen etappiliikenteen sallimisesta rajan yli rahallista korvausta vastaan. Vuonna 1922 tapahtuneen läskikapinan aikana Pajakka oli suostunut odottamaan miehineen 12 tuntia jotta kapinalliset ehtivät siirtyä esteettä Neuvostoliiton puolelle ryöstösaaliineen. Tämän vuoksi Pajakka sai 42 vuorokauden arestirangaistuksen, mutta saattoi kuitenkin jatkaa uraansa rajavartiolaitoksen palveluksessa. Petsamon rajakomppanian päälliköksi Pajakka nimitettiin syksyllä 1935.^[2]

On epäselvää miksi Lapin rajavartioston komentaja eversti Oiva Willamo asetti työuraltaan arveluttavan Pajakan riskialttiiseen Petsamoon. Willamolla ja Pajakalla oli kuitenkin hyvät suhteet keskenään. Pajakka vieraili taajaan Willamon erämajalla Juutuanjoella, jossa hän usein tapasi myös siellä kokoontuvaa armeijan korkeinta johtoa.^[2]

Rajavartioston ja erityisesti komentaja Willamon suhteet Etsivään keskuspoliisiin/Valpoon olivat puolestaan huonot. EK jopa ujutti oman miehensä, kersantti Eero Rautaveden Rajavartioston joukkoihin kertomatta miehen todellista taustaa edes komppanianpäällikkö Pajakalle.^[2]. Eero Rautavedestä tuli Maattivuonon rajavartion päällikkö tammikuussa 1939.^[3]

Pajakan tultua Petsamon rajakomppanian päälliköksi syyskuussa 1935 komppanian kuri höltyi ja asioiden hoitoon alettiin suhtautua välinpitämättömästi. Pajakka ei vaatinut partiokertomuksia ja ne jäivät sen vuoksi usein kokonaan laatimatta. Partioiden rajalla tekemät havainnot eivät johtaneen toimenpiteisiin vaan Pajakka saattoi antaa niistä moitteita. Pajakka ei myöskään raportoinut partioiden tekemistä havainnoista eteenpäin ja saattoi jopa vääristellä niitä. Tämän seurauksena rivimiehet alkoivat vaieta tärkeistäkin havainnoista.^[4]

Pajakan ympärille muodostui samanmielisten henkilöiden kuppikunta ja hänen luottomiehekseen tuli komppanian taloudesta vastannut vääpeli Siltala. Vuonna 1900 syntynyt Martti Pekanpoika Siltala oli osallistunut Suomen sisällissotaan Sysmän pataljoonassa ja ylennyt kersantiksi. Suoritettuaan normaalin asevelvollisuuden 1921 hän tuli seuraavana vuonna Lapin rajavartioston palvelukseen. Siltala yleni vääpeliksi 1927 ja hänestä tuli Petsamon rajakomppanian talousvääpeli 1931.^[4]

Vuonna 1935 Pajakka avasi ilman lupaa yleisesikunnan salaisen liikekannallepanokirjelmän, jonka olisi saanut avata vasta sotatoimien käynnistyessä. Pajakka oli kiinnostunut myös rajakomppanian yhteydessä toimivasta radioasemasta vaikkei se kuulunutkaan hänen alaisuuteensa ja hän avasi useita yleisesikunnasta asemalle tulleita kirjeitä. Pajakka kävi syyskuussa 1939 Petsamoon rakenteilla olleella lentokentällä. Kun hän sai kuulla, että kentälle laskeutuminen voitiin tarvittaessa estää kentän poikki vedetyillä teräsvaijereilla hän halusi heti kieltää niiden käytön ja perusteli tätä Lapin rajavartioston komentajan Willamon määräyksellä. Petsamossa kiersi myös huhu, että Pajakan ja Siltalan asuntojen oven pieleen oli kiinnitetty poronkoipinahat merkiksi Petsamoon saapuville venäläisille joukoille jotta nämä jättäisivät talot ja niiden asukkaat rauhaan.^[4]

Maattivuonosta pidätettiin helmikuussa 1938 kalastaja Ivar Vesterelve, ja hänen luonaan vieraillut, Muotkassa asuva sukulaismies Uula Vesterelve. Kuulusteluissa Uula saatiin tunnustamaan olevansa Neuvostoliiton vakooja. Ivar Vesterelve sen sijaan kuoli pidätettynä ollessaan; hän putosi tai hänet pudotettiin Maattivuonon ja Petsamon väliä kulkeneelta Jäämeri-laivalta mereen, jolloin hän hukkui. Vesterelven kuolema laukaisi tapahtumaketjun, joka johti Petsamon vakoilujuttuun.^[2]

Maattivuonon kylässä paljastui 1939 pari luvatonta rajanylitystä, joista ainakin toiseen liittyi vakoilua. Lisäksi havaittiin, että kylän läpi Norjasta Neuvostoliittoon kulkeva puhelinlinja, joka oli katkaistu 1936, oli otettu uudelleen käyttöön niin, että sen kautta pystyi salakuuntelemaan suomalaisten rajavartioasemien puhelinliikennettä.^[3]

Nämä tapaukset saivat Valpon liikkeelle, ja elokuussa 1939 pidätettiin viisi henkilöä kuulusteluja varten. Kuulusteltavat siirrettiin Kemiin, jossa heitä alkoi kuulustella Valpon etsivä Sulo Auer, Kemin Kauhu, joka oli EK:n etsivänä pidättänyt huomiota herättävästi yhdellä kertaa parikymmentä laittomaksi määritetyn SKP:n jäsentä. Auer sai uhkaamalla ja kiduttamalla puristettua kuulusteltavilta tunnustukset. Joidenkin kuulustelupöytäkirjat oli kirjoitettu valmiiksi jo ennen kuulustelua.^[5]

Lokakuussa 1939 Valpo teki laajan poliisioperaation pidättääkseen yhteensä 114 henkilöä eri puolella Petsamoa. Operaatiota johtamaan saapuivat Rovaniemeltä maaherra Kaarlo Hillilä ja komisario Kukkamäki. Pidätykset suorittivat Hillilän toimittamien kyläkohtaisten nimilistojen mukaan paikalliset poliisit, joille operaatiosta ei oltu kerrotu etukäteen. Pidätettyjen lista oli ilmeisesti koottu kovalla kiireellä, sillä mukana oli myös julkiporvareiksi tunnustautuvia suojeluskuntalaisia. Kolttakylistä pidätettiin kokonaisia perheitä; koltat asuivat rajan läheisyydessä, liikkuivat porojen perässä laajalti ja osasivat venäjää, mikä teki heistä erityisen epäilyttäviä Valpon kannalta.^[2]

Henkilöiden haku jatkui pari viikkoa. Pidätetyt kuljetettiin tarkoitukseen varatuilla linja-autoilla Kemiin Valpon tiloihin kuulusteltavaksi. Kuulustelijana toimi etsivä Auer. Kuulusteluissa pidätettyjä uhkailtiin ja pahoinpideltiin, joillekin oli laadittu kuulustelupöytäkirja jo valmiiksi. Maattivuonosta pidätettiin merisaamelainen Uula Haltta, jonka tiedettiin lokakuun alussa hiihtäneen Suomesta rajan yli Neuvostoliiton puolelle ja palanneen takaisin pari päivää myöhemmin. Kuulusteluissa Halttaa uhkailtiin rajusti ja hän tunnusti toimineensa vakoilijana ja kuriirina. Kuulustelupöytäkirjassaan hän ilmiantoi useita kymmeniä petsamolaisia, joukossa myös rajavartioston päällikkö Pajakka, sekä vartion muuta päällystöä ja sotilaita.^[6]

Haltan tunnustuksen mukaan kapteeni Pajakka oli vuonna 1937 vääpeli Siltalan luona ehdottanut rajavartioston aliupseereille vierailua venäläisten luona. Haltta kertoi vierailun toteutuneen syyskuussa 1937 jolloin Pajakka, Siltala, kersantti Vanhanen ja kaksi muuta rajavartioston aliupseeria olivat Neuvostoliiton puolella Yläluostarin korkeudella sijaitsevalla Leijärven vartioasemalla venäläisten vieraana. Suomalaiset vieraat olivat saunoneet ja juhlineet vartioasemalla pari päivää sekä saaneet venäläisiltä peitenimet ja -numerot sekä vakoilutehtäviä. Venäläisten puolella olisi ollut mukana muun muassa Toivo Vähä eli Ivan Petrov, joka oli GPU:n upseeri. Haltta pestattiin kuriiriksi, sillä hänen isällään oli kesäpaikka lähistöllä. Haltan tunnustuksen mukaan hän kuljetti vakoilupostia Pajakan ja Leijärven vartioston välillä; Pajakka luovutti venäläisille tietoja ja sai vastineeksi rahaa.^[7]

Uhkailemalla saatu tunnustus oli ilmeisesti tekaistu, Haltta muun muassa kertoi lukeneensa neuvostoliittolaisten kapteeni Pajakalle lähettämiä kirjeitä, vaikka hän todellisuudessa oli lukutaidoton.^[2]

Haltan tekaistun tunnustuksen perusteella Valpo pidätti 29. lokakuuta 1939 useita kymmeniä henkilöitä Petsamossa, heidän joukossaan rajakomppanian päällikkö Jalmari Pajakka ja useita hänen alaisiaan. Pajakan alaiset kuulusteltiin ensin, pahoinpideltyinä nämä viimein tunnustivat tapahtumat Haltan kertoman mukaisiksi. Yksi miehistä lisäsi vielä että mukana vakoilussa olivat olleet myös jääkärikapteenit Valdemar Salmelo (aik. Sundqvist) ja Tauno Karanko (aik. Savolainen).^[8]

4. marraskuuta 1939 Lapin maaherra Kaarlo Hillilä, Valpon päällikkö Paavo Säippä ja silloinen sisäministeri Urho Kekkonen olivat Kemissä. Kuulustelijana toiminut Auer pyrki saamaan Pajakalta tunnustuksen poliisijohdon ollessa paikkakunnalla. Pajakka oli kuulustelujensa aikana taipumaton ja vakuutti syyttömyyttään. Auer veti tuolloin kiihtyneenä pistoolinsa esiin, ase laukesi ja luoti surmasi Pajakan.^[2]

Etsivä Auer tunnusti ampuneensa Pajakan vahingonlaukauksella, ja hänet tuomittiin tästä myöhemmin 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. On kuitenkin esitetty epäilyjä, että Pajakan olisi todellisuudessa ampunut vakoilutapauksen vuoksi malttinsa menettänyt Lapin rajavartioston komentaja eversti Oiva Willamo, ja Auer olisi ottanut asiassa syyn niskoilleen.^[9] Poliisijohto poistui kaupungista vähin äänin.

Myös toinen pääepäillyistä, rajakomppanian vääpeli Siltala, kuoli kuulustelujen aikana hämärissä olosuhteissa joko itsemurhan tai murhan seurauksena. Siltala oli kuulustelujen aikana kiistänyt syyllistyneensä vakoiluun. Kuulusteluissa häntä pahoinpideltiin kunnes hän murtui ja tunnusti.^[10] Siltala sai turvotuksen hoitoa varten lyijyvettä käyttöönsä. Hänen kuntonsa heikkeni äkkiä 11. marraskuuta, ja hänet toimitettiin Kemin sairaalaan, jossa hän kuoli seuraavana päivänä. Kuolinsyyksi merkittiin lyijymyrkytys.^[9]

Vakoilujuttua ei päästetty lainkaan julkisuuteen. Varsinaisessa oikeudenkäynnissä tuomittiin yksi rajavartioston aliupseereista. Petsamossa pidätetyistä yli sadasta henkilöstä 15 otettiin talvisodan ajaksi turvasäilöön. Jotkut kuulusteluissa pahoinpidellyt saivat elinikäisiä fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, yksi kuulusteltu kuoli vammoihinsa myöhemmin ja yksi teki pian kuulustelujen jälkeen mielenhäiriössä itsemurhan.^[10]

Juttuun liittyvistä henkilöistä monet päättivät päivänsä omakätisesti tai menettivät henkensä epäselvissä olosuhteissa jutun aikana tai muutama vuosi sen jälkeen. Etsivä Sulo Auer osallistui jatkosotaan ja menetti 1941 toisen jalkansa astuttuaan miinaan. Ollessaan sairaalassa hän ampui itsensä repussaan olleella pistoolilla.^[11][10]

Valpon edustajana Maattivuonossa toiminut kersantti Eero Rautavesi yleni luutnantiksi ja taisteli jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana Antti Pennasen joukoissa Luton suunnalla. Kevättalvella 1942 (Paasilinnan kirjan mukaan elokuussa 1943) Rautavesi oli lomalla Helsingissä ja istui iltaa viettämässä eräässä ravintolassa kun hänelle tuli puhelu. Rautavesi poistui puhelun jälkeen ravintolasta jättäen kuitenkin päällysvaatteensa naulakkoon. Rautavesi ei palannut enää takaisin ravintolaan, ja myöhemmin hänet löydettiin hukkuneena Kolera-altaasta.^[11][10]

Vääpeli Siltalan kuulustelijana ollut etsivä Kaukoniemi puolestaan palveli talvisodassa joukkueenjohtajana Kannaksella ja haavoittui siellä 1940. Jatkosodan aikana hän oli Valpon palveluksessa, mutta sisäministeriksi tullut maaherra Kaarlo Hillilä vapautti hänet tehtävistään. Kaukoniemi poistui tämän jälkeen Ruotsiin, mutta palasi myöhemmin takaisin Suomeen ja palveli kapteenina Oulussa Pohjan Prikaatissa. Kaukoniemi ampui itsensä 1961 Oulun kasarmilla keskellä kasarmin kenttää.^[11][10]

Vielä 1980-luvun alussa eräs jutussa mukana ollut entinen rajavartioston aliupseeri, jota kirjailija Erno Paasilinna haastatteli Petsamo-kirjaansa varten, löydettiin kuukausi haastattelun jälkeen hukkuneena Inarin kalakämppänsä rannasta. Monet Paasilinnan haastattelemat henkilöt kieltäytyivät vielä tällöin puhumasta vakoilujutusta, ja Paasilinnaa kehotettiin lopettamaan asian tutkiminen.^[11][10]

Juttuun liittyvät asiakirjat on julistettu salaisiksi^[12].

• Erno Paasilinna: Maailman kourissa. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0
• Hagelberg, Juha: ”Petsamon suuri vakoilujuttu 1939”, Turjanmeren maa - Petsamon historia 1920-1944 (toim. Jouko Vahtola ym.), s. 543-561. Rovaniemi: Petsamo-Seura, 1999. ISBN 952-9108737
• Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki : Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7 ^selvennä
• Ylikangas, Mikko: ”Petsamon suuri vakoilujuttu”, Sota-ajan rikokset: kotirintaman rötökset, s. 13-38. Helsinki: Crime Time, 2019. ISBN 978-952-289-541-7

• Hagelberg Juha: Petsamon suuri vakoilujuttu 1939, pro-gradu tutkielma. Oulun yliopiston historian laitos 1998
• Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: Vakoilu Suomessa. Helsinki: Love-kirjat, 1982. ISBN 951-835-057-4
• Rislakki, Jukka: Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944. Helsinki: Love-kirjat, 1985. ISBN 951-835-099-X
• Varjo, Veijo: ”Petsamon suuri vakoilujuttu”, Miehet pimeästä, s. 233-269. Tampere: Kustannuspiste, 1980. ISBN 951-95489-6-3