Bastiljin valtaus

Pariisin rue Saint-Antoine -kadun varrella sijainnut Bastilji oli kaupungin puolustukseksi 1300-luvulla rakennettu linnoitus, jota oli 1400-luvulta alkaen käytetty vankilana, erityisesti kuninkaan määräyksestä ilman oikeudenkäyntiä vangituille poliittisille vangeille. Vuoteen 1789 mennessä se oli jo pääosin menettänyt merkityksensä poliittisten vankien säilytyspaikkana, mutta se tunnettiin edelleen Bourbonien itsevaltaisen hallinnon vihatuimpien piirteiden vertauskuvana.^[2][3] Tuohon aikaan siellä pidettiin lähinnä kahta vankiryhmää: kirjailijoita, jotka olivat arvostelleet hallinnon epäkohtia, ja ihmisiä, jotka oli vangittu omien perheidensä toiveesta skandaalin tai oikeudenkäynnin välttämiseksi.^[4]

Vuosi 1788 oli ollut Ranskassa huono satovuosi, joten vuonna 1789 elintarvikkeista oli pulaa ja hinnat nousivat, minkä seurauksena osa tuotannosta lamaantui ja paljon ihmisiä jäi työttömiksi. Väestön levottomuudet kasvoivat vähitellen vuoden mittaan ja tyytymättömyyttä esiintyi kaikissa kansankerroksissa.^[4] Kun kuningas Ludvig XVI:n yritykset ratkaista Ranskan valtiontalouden suuria ongelmia itsevaltiuden keinoin olivat törmänneet aateliston vastarintaan, hän oli myöntynyt kutsumaan koolle vuodeksi 1789 Ranskan säätyjen yleiskokouksen, jonka oli tarkoitus käsitellä myös muita yhteiskunnallisia epäkohtia. Säätykokouksessa valistusaatteiden innoittamat kolmannen säädyn edustajat päättivät irtautua vanhoista muodoista ja julistautuivat 17. kesäkuuta 1789 kansalliskokoukseksi, johon myös pappissäädyn enemmistö ja osa aatelissäädystä pian liittyi. Kokousedustajat vannoivat valan, jonka mukaan he laatisivat Ranskalle perustuslain eivätkä hajaantuisi ennen sitä. Ludvig XVI vastusti kolmannen säädyn päätöksiä, mutta kun hänen määräystään säätyjen paluusta erillisiin kokouksiinsa ei toteltu, hän ilmoitti 27. kesäkuuta hyväksyvänsä tapahtuneen, ja 9. heinäkuuta kolmas sääty julisti virallisesti olevansa tästedes perustuslakia säätävä kansalliskokous.^[1][4]

Vanhoilliset piirit Ranskan hovissa ja ylimystön keskuudessa suostuttelivat kuitenkin Ludvig XVI:tta hajottamaan kansalliskokouksen voimakeinoin. Pariisin sekä kansalliskokouksen kokoontumispaikkana toimineen Versailles’n ympäristöön alettiin seuraavina viikkoina koota vaivihkaa luotettavia sotilasyksiköitä, yhteensä 16 rykmenttiä ja 20 000 miestä.^[1][4] Joukkoja sijoitettiin muun muassa Sèvresin ja Saint-Denis’n esikaupunkeihin sekä kaupungin läheiselle Marskentälle.^[3] Suunnitellun vastaiskun ensimmäinen askel oli kuninkaan 11. heinäkuuta julkistama päätös erottaa uudistusmielisen politiikan keulakuvana pidetty valtiovarainministeri Jacques Necker, jonka hän oli nimittänyt vuotta aiemmin. Samana päivänä Ludvig XVI nimitti uuden hallituksen, jonka pääministerinä oli vanhoillinen paroni Louis de Breteuil.^[1][4] Sotaministeriksi nimitettiin marsalkka Victor-François de Broglie.^[5]

Kun tieto Neckerin erottamisesta saapui Pariisiin 12. heinäkuuta, se herätti tyrmistystä. Kaupungilla alkoi kiertää huhuja kuninkaan aikeista palauttaa itsevaltius. Levottomuudet alkoivat velloa. Pariisin rajoilla sijainneista 50:stä tulliasemasta ainakin 40 ryöstettiin ja poltettiin muutaman päivän aikana.^[1][2] Myös Saint-Lazaren luostarin viini-, vilja- ja juustovarastot ryöstettiin. Vankeja pakeni Châtelet’n ja La Forcen vankiloista.^[2] Pankkiirit pelkäsivät Neckerin lähdön pahentavan taloudellista tilannetta ja Pariisin pörssi julistettiin suljetuksi.^[1][4] Pariisin porvariston valitsemat 407 valitsijamiestä, jotka olivat aiemmin valinneet pääkaupungin edustajat kolmanteen säätyyn, kokoontuivat 12. heinäkuuta Pariisin kaupungintalolla ja päättivät perustaa järjestyksen ylläpitoon kansalaismiliisin eli porvarikaartin, johon tulisi 200 miestä jokaiselta 60:ltä äänestysalueelta. Samalla päätettiin perustaa myös neuvoa-antava komitea edustamaan kaupunkilaisia.^[1]

Suosittuna kohtaamispaikkana tunnettu Palais-Royal oli kesällä 1789 muodostunut rajoittamattomien poliittisten keskustelujen ja radikaalin agitaation keskukseksi, koska sen omisti edistysmielisenä tunnettu kuninkaan sukulainen, Orléansin herttua Philippe, eikä poliisilla ollut toimivaltaa kuninkaallisessa omistuksessa olleen palatsin alueella.^[6] Iltapäivällä 12. heinäkuuta tuhansia kaupunkilaisia kokoontui palatsin sisäpihalle, jossa 29-vuotias asianajaja Camille Desmoulins piti katukahvilan pöydällä seisten kiihkeän agitaatiopuheen kehottaen kansalaisia tarttumaan aseisiin ja varautumaan ”patrioottien Pärttylinyöhön”.^[2][4] Palais-Royalista lähti sen jälkeen mielenosoituskulkueita eri puolille kaupunkia. Mielenosoittajat pitivät surunauhoja ja kantoivat mukanaan Curtiuksen vahakabinetista lainattuja Neckerin ja Orléansin herttuan rintakuvia. He kivittivät sotilaita, jotka yrittivät pysäyttää yhden kulkueen Place Vendômella.^[6] Kun kulkue eteni Place Louis XV -aukiolta Tuileries’n puiston kautta kohti kuninkaallista Tuileries’n palatsia, se sai vastaansa ylhäissäätyisen Lambescin prinssi Charles-Eugènen komentamat saksalaiset ratsumiehet, mistä seurasi pieni kahakka. Ratsuväen käyttö aseettomia mielenosoittajia vastaan ruokki pariisilaisten vihaa ja kärjisti tilannetta.^[6][4][3]

Kansalaisjoukot aseistautuivat ryöstelemällä aseseppien liikkeitä ja hankkivat näin itselleen musketteja, kiväärejä, sapeleja ja keihäitä. Heinäkuun 13. päivän aamuna Pariisissa soitettiin hätäkelloja ja kaupunkilaiset valmistautuivat kuninkaan joukkojen hyökkäykseen pystyttämällä barrikadeja, kaivamalla vallihautoja ja asettumalla puolustusasemiin.^[2][4] Uudet porvarikaartit alkoivat johtaa kansannousua.^[6] Pääosa Pariisin varuskunnan sotilaista oli haluttomia käyttämään voimaa kaupunkilaisia vastaan.^[3] Aamulla 14. heinäkuuta kansanjoukko tunkeutui Invalidihotellin suureen asevarastoon, josta se sai haltuunsa 32 000 kivääriä.^[1] Kaupungin puolustamiseen tarvittiin myös ruutia, mutta Invalidihotellin 250 tynnyrin ruutivarasto oli juuri siirretty kaupungin toiselle laidalle Bastiljin linnoitukseen.^[2][3]

Invalidihotellin jälkeen aseistautunut kansanjoukko lähti valtaamaan Bastiljia. Pääjoukko käsitti noin 900 pikkukauppiasta ja käsityöläistä linnoitusta ympäröineestä Saint-Antoinen kaupunginosasta, mutta mukaan liittyi myöhemmin myös kansalaismiliisin joukkoja, jotka toivat mukanaan viisi tykkiä, sekä kaksi kapinallisten puolelle siirtynyttä osastoa kuninkaallisesta henkivartiokaartista.^[1][4] Linnoitusta komensi eversti, markiisi Bernard-René Jourdan de Launay, jolla oli käytettävissään vain 80 vanhaa sotaveteraania ja 30 sveitsiläiskaartilaista sekä kahden päivän muonavarastot. Aluksi piiritys sujui rauhanomaisesti ja piirittäjät neuvottelivat linnoituksen antautumisesta, mutta de Launay kieltäytyi antautumasta ilman Versailles’sta annettua käskyä.^[2][4] Puolustajien alivoimasta huolimatta linnoituksen korkeat muurit suojasivat sitä tehokkaasti.^[3]

Puoli kahdelta iltapäivällä muutama mies onnistui kiipeämään viereisen hajuvesikaupan katolta linnoituksen ulkomuurille ja katkaisemaan laskusillan ketjut, jolloin laskusilta rojahti alas. Väkijoukkoa pääsi tunkeutumaan vallihaudan yli linnan esipihalle ja varsinainen taistelu alkoi, kun de Launay antoi käskyn ampua laskusillalle päässeitä piirittäjiä. Hyökkäystä ryhtyivät johtamaan Jacob Elie- ja Pierre-Augustin Hulin -nimiset sotilasloikkarit. Taistelua kesti kolmisen tuntia. Lopulta piirittäjät keksivät suunnata kolme tykkiä kohti linnoituksen porttia ammuttuaan sitä ennen vain muureja. Tällöin omat sotilaat painostivat komendantti de Launayn antamaan antautumiskäskyn. Aluksi portin läpi ojennettiin viimeisenä oljenkortena paperilappu, jossa uhattiin räjäyttää koko ruutivarasto elleivät piirittäjät perääntyisi, mutta kun tämä ei tehonnut, de Launay määräsi avaamaan portit. Väkijoukko ryntäsi sisään, riisui varuskunnan aseista ja ryösti sekä hajotti vankilan.^[2][4][3] Kolme tuntia kestäneessä taistelussa piirittäjien puolella kaatui 83 miestä ja lisäksi 15 kuoli myöhemmin haavoihinsa.^[2] Kaikkiaan piirittäjien laskettiin menettäneen noin 160 miestä kaatuneina tai haavoittuneina. Linnoitusta puolustaneista sotilaista kaatui taistelun aikana vain yksi ja muutama haavoittui.^[4]

Linnoituksesta löytyi vain seitsemän vankia, joista pääosa oli tavallisia rikollisia ja kaksi mielipuolia, mutta heidät yhtä kaikki vapautettiin ja heitä kuljetettiin riemusaatossa Pariisin kaduilla. De Launay otettiin vangiksi, mutta matkalla kaupungin halki väkijoukko ympäröi ja surmasi hänet. Hänen irtileikattua päätään kuljetettiin seipään nokassa samassa kulkueessa.^[1][4][3] Kaupungintalolle päästyään väkijoukko surmasi myös Pariisin kauppiaskunnan profossin (prévôt des marchands) Jacques de Flessellesin, jonka väitettiin antaneen De Launaylle käskyn ampua väkijoukkoa.^[6] Lisäksi Bastiljin portin avanneelta vartijalta leikattiin irti käsi, joka yhä piteli portin avainta.^[2] Vihattua Bastiljia ryhdyttiin joukolla purkamaan jo seuraavana päivänä.^[1] Paikalla on nykyään Place de la Bastille -aukio.

Kuningas Ludvig XVI ei ollut lainkaan tietoinen Pariisin tapahtumista ja kirjoitti päiväkirjaansa heinäkuun 14. päivän kohdalle pelkästään sanan Rien, ”ei mitään”.^[2]

Bastiljin antautuminen osoitti, että sotavoiman käyttöön kansanjoukkoja vastaan ei enää voinut luottaa.^[4] Kuningas Ludvig XVI luopui suunnitelmasta hajottaa kansalliskokous ja julisti 15. heinäkuuta kutsuvansa ylimääräiset sotajoukot pois Pariisin ja Versailles’n ympäriltä. Seuraavana päivänä Necker nimitettiin takaisin valtiovarainministeriksi. Pariisissa tapahtui tällä välin kunnallishallinnon vallankumous: kansalaismiliisistä muodostettiin uusi kansalliskaarti, jonka komentajaksi valittiin markiisi Gilbert du Motier de Lafayette, kun taas neuvoa-antava komitea julistautui Pariisin uudeksi kaupunginhallinnoksi nimellä Pariisin kommuuni ja valitsi uudeksi määriksi eli pormestariksi kansalliskokouksen puhemiehen Jean Sylvain Baillyn. Kuningas saapui 17. heinäkuuta Pariisiin, jossa hän tapasi sovinnollisesti kansalliskaartin ja kommuunin johtajat ja suostui ottamaan vastaan kumouksellisten tunnukseksi muodostuneen kolmivärisen kokardin. Tämän jälkeen sadoissa Ranskan kaupungeissa perustettiin Pariisin esimerkkiä seuraten asukkaita edustavia kaupunginhallituksia ja vapaaehtoisista koostuneita kansalliskaartin osastoja, joista Versailles’n kansalliskokous sai itselleen vahvan tukivoiman.^[1]

Bastiljin valtaus käynnisti ensimmäisen maastapaon aallon ylimystön ja vankimpien ancien régimen kannattajien joukossa. Jo 16.–17. heinäkuuta Ranskasta pakenivat muun muassa ministeri Breteuil, marsalkka Broglie, kuninkaan veli Artois’n kreivi, Condén suvun päämies ruhtinas Louis Joseph sekä kuningattaren suosikki Polignacin herttuatar Yolande yhdessä miehensä Julesin kanssa.^[5]

Noin viikkoa Bastiljin valtauksen jälkeen Ranskan maaseudulla käynnistyi suurena pelkona tunnettu väkivaltaisuuksien aalto, kun talonpojat alkoivat hyökkäillä aatelisten kartanoihin, mikä sysäsi vallankumouksen seuraavaan vaiheeseen.^[1] Myös Pariisissa väkivalta ryöpsähti uudelleen samaan aikaan, kun muun muassa Neckerin lyhytaikainen seuraaja Joseph Foullon joutui kadulla väkijoukon lynkkaamaksi yhdessä vävynsä François Bertier de Sauvignyn kanssa.^[4]

Bastiljin valtauksen päivä 14. heinäkuuta julistettiin Ranskan kansallispäiväksi kolmannen tasavallan aikana vuonna 1880.^[4] Päivää vietetään juhlapäivänä myös eräissä muissa maissa.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bastiljin valtaus Wikimedia Commonsissa